Pitkästä aikaa jaksan taas kirjoitella tänne blogiinkin. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut oikein missään, mut nyt ajattelin että voisin vähän selostaa mitä tän viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Ensinnäkin, just tällä hetkellä on mun syömishäiriön yksvuotissyntymäpäivä! Noin vuosi sitten tää todellaki alko, ja mitään en oo saavuttanu. Tietenki, pakostakin on tapahtunut fyysisiä muutoksia (painonpudotus tällä hetkellä n. 12 kiloa alusta lähtien), eli nykyään paino on 62 kiloa. Se on mielestäni hieman liian paljon, ihanne olisi edelleen joku vitosella alkava paino, mieluiten >58 kg. Kuitenkin, olen päättänyt että loman jälkeen aloitan kunnon laihdutuksen taas, haluan olla keväällä yhtä hoikka kuin vuosi sitten (eli 57 kg). Ensiksi täytyy vaan selvittää lääkärintarkastus, joka minulla on todennäköisesti tammikuun aikana. Siellä ei pitäisi tapahtua mitään ihmeellisyyksiä, ajattelin juoda vettä saadakseni painon johonkin 63.5 kiloon, jolloin se olisi suurinpiirtein sama kuin viime kerran tarkastuksessa. Mua ahdistaa tää painoasia, varsinkin kun tiedän että vanhempani (etenkin äitini) valvovat minua herkeämättä. Se tekee laihduttamisen uudelleenaloittamisen kohtuullisen hankalaksi, mutta luulen selviäväni siitä. Jos en, niin sitten joudun jonnekin psykiatrille juttelemaan ongelmistani. Sekään ei välttämättä olisi haitaksi.

Joululahjat olivat tänä vuonna ihan kohtuullisia, sain uusia vaatteita, DVD:itä, rahaa, lahjakortteja ja muuta tällästä perinteistä. Uusi kännykkä on koko ajan haussa, mun vanhastani hajosi näyttö kun tappelin kaverin kanssa. Joulu meni muutenkin tänä vuonna ihan mukavasti, vaikka joutuikin syömään liikaa ja painonnousu oli väistämätöntä. Jouluun liittyy aina myös ahdistavat sukulaisten vierailut ja muut "juhlat" joissa saa aina hävetä itseään.

Uusi vuosi puolestaan meni erittäin perinteisellä tavalla. Olin kohtibileissä, vedin kunnon teinikännit, masennuin ja oksennin ainaki 3 kertaa. Ei hyvin mee. Nykyään juominenkin on niin haastavaa, kun humalaan tuntuun tulevan todella helposti, ja sitten ei enää huomakkaan mitään ennenkuin alkaa oksentaan. Se on ällöttävää, mutta minkäs teet. En ainakaan ala itseäni lihottamaan sen takia, että voisin juoda enemmän. Se olisi aika alkoholistin puhetta.

Olen taas viimeaikoina tuntenut itseni masentuneeksi. Tunnen aina itseni tarpeettomaksi ja ulkopuoliseksi, vaikka asia ei olekaan aina niin. Ajattelen kaikkien vihaavan minua, jopa ihmisten jotka eivät edes tunne minua. Ja sitten kun viimein saan jonkun uuden ihmissuhteen aloitettua, en uskalla viedä asioita henkilökohtaiselle tasolle (koska pelkään muiden reaktioita omiin asioihini ja ongelmiini), jolloin pakostakin kaikki uudet ihmissuhteet jäävät korkeintaan tuttu-asteelle. Lisäksi kukaan ei ikinä osoita mielenkiintoa minun asioihini, vaikka kaikki olettavat minun olevan kiinnostunut heidän asioistaan. Se on uuvuttavaa, kun en saa kertoa kenellekkään mitä minä ajattelen tai tunnen, mutta silti minun pitäisi olla valmis kuuntelemaan muiden ongelmia ja pulmia. Joulukuun puolessä välissä vuodatin yhtäkkiä melkein kaikki ongelmani ja murheeni yhdelle ystävälleni (ei se paras, mutta kuitenkin hyvä ystävä) ja sen jälkeen ystävyytemme on syventynyt, mutta en oikein tiedä onko se hyvä vai ei. Tietenkin on kiva, että joku oikeasti välittää, mutta luulen kuitenkin että se oli pelkkää sääliä. Sääli onkin yleisin mitä mä muissa herätän.

Nojaa, mutta lopuksi vielä yritän, että jatkaisin tätä kirjoittelua tänne hieman aktiivisemmin, tää yksi kirjoitus kuukaudessa-rytmi on aika heikko :D