Noniin, nyt mulla on aikaa kirjoittaa oikein kunnolla, kun en jaksanu tänään lähtee enää minnekään.

Lähdin aamulla perheeni kanssa ostoksille (en ollut ite vielä hoitanut mitään talvivaatehankintoja, joten oli vähän pakkokin ostaa ne nyt). Vihaan kaikenlaisia talvikenkiä, ne näyttää ihan hirveän isoilta jaloissa, vaikka mulla on vain 41 jalka. No, kuitenkin, onnistuin löytämään Stockan kenkäosastolta suhteellisen kivannäköiset Tommy Hilfigerin kengät, jotka äitikin kelpuutti, joten sain siis vihdoinkin talvikengät. Sen jälkeen piti mennä katsomaan takkia, ja sen löytäminen vasta olikin vaikeaa. Melkein kaikki koot on nykyään mulle liian isoja (laihtumisen yksi huono puoli), mutta lopulta löytyi kiva villakangastakki, joka sopi ihan mukavasti. Siitä jouduttiin kyllä tilaamaan pienempi koko, mutta silti, löysin vihdoin takinkin. Olisin halunnut Tiger of Swedenin takin, mutta sen hinta (550 €) oli äidistäni hieman liian korkea, joten tyydyin sitten siihen halvempaan takkiin, jonka hintaa en nyt muista. Sain vielä uudet farkutkin One Waysta, joten päivä oli siis aika onnistunut. Nyt mun ei tarvi enää hankkia mitään muuta kuin pari neuletta, uuden kaulahuivin ja hanskat, niin sit kaikki on kunnossa.

Tänää olen syönyt aika reilusti, päivälliseksi sushia ja iltapalaksi suklaakakkua ja jotain jäätelöä, mutta luulen silti että en syönyt tänään yli energiantarpeeni. Toivottavasti. Painoa en ole tarkistanut, tarkistan sen varmaankin maanantaina kun tulen koulusta kotiin.

Keskiviikkona sattunut kouluammuskelu sai mut miettimään aika paljon. Sehän olisi voinut tapahtua missä tahansa lukiossa, vaikka omassanikin. Ja jos se olisi tapahtunut mun koulussani, mä voisin olla kuollut juuri nyt. Se ei välttämättä olisi paha asia, mun elämäni on aika hirveää välillä. En jaksa keskittyä mihinkään, olen äärimmäisen epävarma, en uskalla ottaa kontaktia oikeastaan kehenkään. Mulla on kyllä yks oikeen hyvä ystävä, mutta jotenkin mulle tulee aina sellainen tunne että oon pelkkä korvike sille. Koulussa me ollaan kyllä yhdessä paljon, mutta sitten kun vastaan tulee joku sen toinen kaveri, se vaan viskaa mut syrjään. Se ei tunnu kivalta ja mä tiedän, että mun ei pitäis kestää sellasta, ei kenenkään pitäis. En kuitenkaan uskalla suututtaa häntä, hänhän on paras kaverini, ja mulla ei niitä ole todellakaan liikaa. Jos suututtaisin hänet, mulle ei jäisi ketään. Ja musta on parempi olla jonkun kanssa, kuin ihan yksin. Toivoisin vaan, että joku joskus huomaisi mutkin, vaikka en olekaan se puheliain tai hauskin tyyppi. Kuten varmaan jo arvaattekin, en seurustele vieläkään kenenkään kanssa. Ja en vieläkään tiedä olenko hetero, bi vai homo. Se on aika turhauttavaa. Välillä ajattelen, että olispa kivaa olla yhdessä erään oikeen kivan tytön kanssa, mutta sitten välillä taas mietin kuinka olis kiva suudella erästä tiettyä poikaa. En IKINÄ tunnustaisi kuitenkaan kenellekkään pojalle, että haluaisin olla hänen kanssaan, koska homoksi leimautuminen on ehkä hirveintä, mitä voi pojalle tapahtua. Joten sen takia tyttöjen kanssa seurustelu on huomattavasti helpompaa. Kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunu musta, joten tää asia ei ole ajankohtainen... sen kun vain kerroin jotain epämääräistä aiheeseen liittyvää. Mutta kuitenkin,  keskiviikkoinen kouluammuskelu sai mut tajuamaan, että elämä voi oikeesti loppua kesken iha milloin vaan, eikä sitä voi ennakoida. Täytyy vaan yrittää elää koko ajan täysillä ja nauttia elämästään. Sitä mä en tee, mutta kuitenkin...

Oon alkanu väärinkäyttämään särkylääkkeitä. Tiedän, etten saisi, mutta kun ahdistaa hirveästi, niin 800 milligramman Burana rauhoittaa aika tehokkaasti. Se tekee olon tosi hyväks, ja siksi olenkin jemmannut huoneeseeni aika suuren varaston sekalaisia särkylääkkeitä hätätapausten varalle. Joskus koulussakin tulee vain niin hirveä olo, että on pakko saada jotain rauhoittavaa jostain. Varsinkin silloin, kun mun "ystävät" ignoraa mua ja tekee mun olon tosi apeeks, niin on hyvä, et on särkylääkkeitä mukana.

///Tää postaus on erittäin sekava, tajusin sen just///

Mä haluisin tuntea oloni rakastetuks. Totta kai mun perheeni mua rakastaa ja kaikkea, mut siis perheen ulkopuolelta. Näen joka päivä koulussa onnellisia pareja yhdessä ja kuuntelen ystävieni ihmissuhdeongelmia. Haluaisin tietää miltä tuntuu olla rakastunut ja rakastettu. Sen kokeminen on kyllä hieman hankalaa, koska en ole ikinä ollut edes kunnolla ihastunut kehenkään. JA kukaan ei ole ikinä ihastunut muhun. Mutta silti, haluisin niin kokee joskus miltä tuntuu olla tärkeä jollekulle. Toivottavasti joskus koenkin sen. Sitten joskus, kun olen selvittänyt omat ongelmani ja epävarmuuteni ja uskallan olla oma itseni. Siihen menee varmasti vielä aikaa, mutta joskus sitten. Tietenkin kaikista ihaninta olisi, jos joku oikeasti ihastuisi muhun juuri nyt ja auttais mua näissä mun itsetunto- ja syömisongelmissa. Se olisi kyllä ihan pelkkää toiveunta, mutta olisi ihanaa tulla jonkun pelastamaksi. Ja sit se joku kertois mulle kuinka tärkeä ihminen mä oon sille (kukaan ei ole koskaan sanonut mua tärkeäksi) ja sit se sanois rakastavansa mua. Sen jälkeen olisin onnellinen. Jos joku toinen rakastaisi mua, ehkä oppisin rakastamaan itse itseäni. Se olisi äärimmäisen tärkeää. (Okei, kuulostan erittäin hämärälle ja nololle, mutta oon väsyny ja sekaisin, joten älkää naurako näille mun jutuille).

Tästä postauksesta tuli outo ja sekava ja  epämääräinen, mutta ei voi mitään. Ja kiitos nimimerkille N26, hamppuöljy kuulostaa nimestään huolimatta aika hyvälle. Voisin maanantaina mennä tutustumaan kyseiseen tuotteeseen koulun jälkeen. Kirjoittelen taas mahdollisimman pian, varmaankin ensi maanantaina kun olen saanut tarkistettua painoni.