Nyt se loppuu, mun syömishäiriöni, niin kaikki sanovat. Tänään mulla piti olla verikokeet, mutta kilpirauhastestin takia ne siirrettiin huomisaamuun. No aattelin, että ei se mitään tuun vaan ja hoidan ne alta pois. Kuitenkin tänään, äitini tullessa kotiin, hän kertoi soittaneensa terkalleni. Meinasin pyörtyä. Se oli saanut tietää mun painoni, verikokeeseen lähetyksen, ihan kaiken. Nyt mun pitäis muuttua. "Tähtää 64 kiloon", kaikki sanoo. 64?! Niin lihavana en vois elää itseni kanssa, tappaisin itseni siihen paikkaan. Se olis 6 kilon korotus nykyiseen, ihan liikaa. En kestä tätä enää, vaikka vihaan ongelmaani samalla mä rakastan sitä, enkä halua luopua siitä. Se on osa mua, ja ilman sitä en pärjää. Tunnen oloni itsevarmaksi vain, jos olen laihtunut ja mun itsetuntoni romahtais painonnoususta. En ymmärrä mitä mä enää voisin tehdä. Kaikki vaan selittää kuinka mun täytyy lihoa hieman, tulla "normaalipainoiseksi". Ja vitut. Kaikki haluaa et epäonnistun, että menetän kehoni kontrollin, että lihon, lihon, lihon vaan kunnes poksahdan läskeihini. Kuolen mieluummin. Läskinä mun elämäni oli hirveää, en halua takaisin siihen. Haluan vain että muut jättää mut rauhaan ja antaa mun olla rauhassa ja elää niinkuin haluan. Haluan vain olla niin, että muut eivät yritä määräillä mua, haluan olla LAIHA. Nyt ja aina, haluan olla laiha. En välitä enää muusta. Laihuus on se, mitä haluan elämältäni ja ilman sitä elämäni on merkityksetön. Niin kuin nyt on paraikaa käymässä. Ei herra jumala. En jaksa tätä.