Mm, lukio alkoi eilen ja nyt on 2 päivää sitä takana. En oikeen tiedä mitä ajatella... Toisaalta on kivaa kun saa mennä kursseille, joille haluaa (vaikkei vielä, ekan vuoden opiskelijoille kahden ensimmäisen jakson lukujärjetykset on tehty etukäteen), mutta vastuu omasta opiskelusta on itsellä. Mulla kävi myös tosi huono tuuri kurssien suhteen, pääsin vain kahdelle kurssille joissa mulla oli jo tuttuja. Eli toisin sanoen joudun olemaan yksin aika paljon tunneilla, siis ennenkuin tutustun uusiin tyyppeihin. Mikä voi olla hankalaa, mun ajatukseni pyörii aika pitkälle mun laihdutuksessani, muille ei jää välttämättä aikaa...

Tänään oli muuten ihan ok päivä, mutta eräs tuttuni ylä-asteelta (oli samalla luokalla) alkoi dissaamaan mua ihan jokaisesta asiasta. Ensiksi se selitti jotain mun vaatteista (pillifarkuista), sit se ruokailussa tunki mun pöytään ja alkoi arvostelemaan mua ja mun sömishäiriööni keskellä pöytää, uusien tyyppien kuullessa. Oisin voinut kuolla siihen paikkaan. Lisäksi sama tyttö vielä myöhemmin nauroi mun hiuksille (jotka on aika pitkät nyt) ja dissas niitä kamulleen (joka on kuitenkin kivempi kuin tyttö itse). Masennuin aika totaalisesti, mutta eniten mua masensi sellainen tietty yksinäisyys, että vaikka onkin joukossa tuntee olonsa tosi orvoksi ja kaverittomaksi ja hylätyksi. En tiedä oisko mulla syytä tuntee niin (?) mut silti jotenkin se tuntuu pahalta, varsinkin kun yläasteella olin luokan suosituimpia... Tuntuu aika kamalalta tipahtaa yhtäkkiä yksinolemiseen. Ajattelin bussissa kotimatkalla, että hankin uusia kamuja, mutta en oikein tiedä kuinka. Mun nykyiset kaverit on jotenkin tullu ajan kanssa ilman kummempia yrityksiä, mutta miten hankitaan tietentahtoen ? Aargh, täytyy toivoa, et sysään vaan mun epäsosiaalisen vittuuntunutkaikkeen-asenteen jonnekin ja alan käyttäytymään iloisesti ja mukavasti. Se on vain välillä aika hankalaa, kun mun ajatuksia varjostaa koko ajan inho itseään kohtaan ja epävarmuus kohdata uusia täysin tuntemattomia ihmisiä. Kun siirryin yläasteelle, kaverit ilmaatuivat oikeiksi kavereiksi vasta kasin alussa, eikai mun pidä odottaa kokonaista vuotta uusien kestävien ystävyyssuhteiden syntymistä?!

Tänään syömiset on ollut aika vähäisiä, vain aamulla mehua ja Gefilus-monitehojuomaa, päivällä vettä ja 3 haarukallista salaattia, ½ Daim, ½ Frezza Caramel, hieman pastaa ja paljon vettä. Että en sitten tiedä mikä paino on illalla/aamulla kun seuraavan kerran mittaan sen... Mun täytyy lisäksi käydä terkalla joku päivä tällä viikolla, joten liikaa ei kannata vielä laihduttaa, ettei se epäile mitään. Tai vielä pahempi olisi, jos joku opettaja tai kaveri menisi kertomaan terkalle että en syö vieläkään. Se olisi niin kammottavaa että en oikein tiedä, mitä sen jälkeen tekisin. Todennäköisesti mut lähetettäisiin (koska olisi jo 2. kerta kiinni) terapiaan tai jonnekin psykologille. Olo on tuostakin vähän ristiriitainen, enemmistö minua sanoo sen olevan ihan karmea juttu, mutta pieni osa musta haluais jo lopettaa tän järjettömän taistelun syömistä vastaan ja vapautua itsensä armottomasta kontrollista. Kuitenkin, kun mietin, mitä olen saavuttanut laihtumalla (paremman ulkonäön, hieman paremman itsetunnon, mahdollisuuden saada tyttö/poikaystävä) en voisi kuvitellakkaan mitään muuta. Näin on ihan hyvä, ehkä joskus, kun mulla on niin hyvä olla etten tarvii enää tätä, voin lopettaa. Mutta just nyt oon niin ahdistunut, että tää koko laihdutusanoreksia tuntuu oikeestaan tosi hyvältä.