Taas on kulunu pari viikkoa viime postauksesta, mutta yllätys, mitään järisyttävää ei ole tapahtunut. Minkään suhteen. Äitini joutui sairaslomalle jalkaleikkauksen jälkeen (meni takaisin töihin tänään), ja koko viime viikon jouduin siis syömään aika runsaasti, valvonnan alaisena. Eli siis vitut siitä mun laihduttamisesta, todennäköisesti oon vaan lihonu viime aikoina. Siltä ainakin näytän, pursuilen joka puolelta ja läskiä roikkuu paikoissa jossa en tiennyt sitä olevankaa. Jopa KASVONI ovat läskit, naamani on kuin kinkku. Masentaa siis. Olen rumimmillani ja läskeimmillinäni varmaan puoleen vuoteen, ja voin sanoa että on paha olo. Varsinkaan kun koulussa ei mene yhtään sen paremmin, olen paska käytännössä joka aineessa, ja mua ei vieläkään hyväksytä kunnolla joukkoon. Olen pyrkinyt muuttamaan itseäni, olemaan "normaalimpi", puhumaan tavallisista jutuista jne. ja ilmeisesti se on toiminut. En ole todellakaan suosituin poika koulussa (en lähellekään) mutta luulen, että olen silti hyväksytympi kuin muutama kuukausi sitten. Se saa toisaalta oloni hyväksi ja arvostetuksi, mutta jotenkin tuntuu että he eivät oikeasti välitä musta tai ole kiinnostuneita. Yksi poika (kutsutaan vaikka V:ksi) on tuijotellut mua viime aikoina aika paljon, enkä todellakaan tiedä pitäisikö se tulkita hyväksi vai huonoksi merkiksi. V on ihan kiva tyyppi ja kaikkea, mutta silti, mulle tulee aina todella epävarma olo kun mua tuijottaa joku, mikä taas johtaa mun erittäin huonon itsetunnon laskemiseen. Ihan kuin siinä enää laskemista olisi, mutta ihan sama. Koulussa (varsinkin ruokavälituntisin) ahdistun, kun näen itseni peilistä, jolloin tulee SUURI halu lähteä kesken päivää kotiin. Ja tämä toistuu melkein joka päivä. Musta se on vähän sairasta, kun joutuu koko ajan ajattelemaan ulkonäköään. Itse en pysty ajattelemaan mitään muuta, ainoastaan sitä kuinka hirveältä/läskiltä näytän, ja sitten haluaisin paeta kotiin ja jäädä nukkumaan. Olen kuitenkin opettanut itselleni, että jos tekisin noin, ahdistuisin todennäköisesti vielä enemmän, joten jään siis kouluun ja sinnittelen päivän loppuun. Koulusta puheenollen, mulla on keskiviikkona puhe äidinkielessä, eikä mulla oo harmainta aavistusta mistä pidän sen. Ainoa asia, mistä mä tiedän ehkä enemmän kuin muut, on syömishäiriöt, mikä on aivan järkyttävän huono valinta puheen aiheeksi. En todellakaan halua alleviivata ongelmiani puhumalla niistä julkisesti.

Ainiin, luin Wikipediaa äsken, ja tänään on korealaisen laulajan U;neen kuoleman 1-vuotispäivä. Ilmeisesti hän tappoi itsensä hirttäytymällä ovenkarmiin, ja hänen kirkostaan palannut isoäitinsä löysi hänet. U;neen kuolemaan johti hänen masennuksensa, joka johtui osittain ulkonäköpaineista. Jos kiinnostaa, niin googlettakaa kuva. Aivan hirveää ajatella, että jopa noin kaunis ihminen voi pitää itseään niin huonona, että päätyy itsensä surmaamiseen. Itsemurhat ovat aina todella surullisia tapahtumia, varsinkin, kun monen itsemurhaan päätyneen olisi voinut pelastaa vain yksinkertaisesti kuuntelemalla ja tukemalla vaikeissa asioissa. Surullista, nyt oon ihan angst koko loppu-illan :'(

/Anteeksi, jos kuulostan erittäin ongelmaiselta, mutta en jaksanut muokata ajatuksia selkeämpään muotoon/