Tänään kävin pitkästä aikaa vaa'alla. 61.7. Sanon ihan suoraan et varmaan huusin kun huomasin ton tuloksen. Luulin, että painon pieni nouseminen olisi jo loppunut, ja laskeminen alkanut mutta ei. Vielä kun viikonloppukin on tulossa, niin ei ole siinäkään vaiheessa tiedossa mitään helpotusta. Hyvällä tuurilla painan maanantaina mukavat 63 kiloa ja siinä vaiheessa voi sanoa kyllä että taas on koko elämä ihan vituillaan. Luin jostain päin nettiä taas jotain anorektikon elämäntarina-tyylisiä juttuja ja mulle tuli himo alkaa taas laihduttamaan oikein kunnolla. Sitten kävin vaa'alla. Ja nyt himoitsen laihduttamisen aloittamista vielä entistä enemmän. Ainoa vaara on vain, että paino laskee liikaa -> lääkärintarkastus tulee -> joudun pitkälliseen terkan tarkkailuun. Juuri kun olin päässyt siitä eroon. Joten mun ei kannata tässä vaiheessa kyl yrittää mitään... Ehkä johonkin 60 kiloon voisin tiputtaa tässä, ja sit pitää painon siinä vaiheilla joulun yli ja taas keväällä oikein kunnolla aloittaa laihdutuksen. Vaikka haluaisin niin hirveästi aloittaa jo nyt, ehkä pääsisin tästä ihmemasennuksestakin eroon... En tiedä.

Lukiossa asiat ovat suurinpiirtein samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Ensi viikolla alkaa koeviikko, ja mulla on ainakin 7 koetta, mukana ranskan ja matematiikan koe. Ew, en osaa kumpaakaan yhtään ja kohta pitäisi aloittaa kertaaminen. Ainoa hyvä aine, joka mulla on tällä koeviikolla, on ruotsi, josta odotan saavani 9 tai paremman. Kaikki muut aineet menevätkin sitten ihan metsään.

Uusia kavereita en ole vieläkään saanut. JA on kulunut 3 kuukautta. En tajua itseäni, miksen vain voi mennä muiden mukaan esim. pelaan korttia tai jtn. Ehkä mä pelkään niin hirveästi sitä, että ne torjuu mut heti kättelyssä, etten uskalla edes yrittää... Siksi olenkin pitäytynyt mun noin 6 vanhassa kaverissa, jotka on kyllä ihan mukavia, mutta silti... Ei heistä kukaan tunnu todella hyvältä ystävältä vaan pikemminkin kavereilta vaan. Mulla ei ikinä oo ollu parasta ystävää, joten olis aika jännittävää saada sellanen. (Toi äskeinen lause kuulosti aika säälittävälle.) Mutta tässä tilanteessa en voi muuta kuin yrittää aina vain enemmän. Tapahtuihan se yläasteellakin, että sain ensimmäiset oikeat kaverini vasta 8. syksyllä. Täytyy siis vaan odottaa ja olla itse avoin ja sosiaalinen ja iloinen niin kyllä mä selviän. Toivottavasti.

Kuitenkin olen alkanut käyttäytymään aivan eri tavalla kuin äsken kuvasin tavoitekäyttäytymistäni. Olen puolitutuille äärimmäisen kylmäkiskoinen, en hymyile juuri kenellekään, olen vain niin ilkeä ja masentava kin pystyn. Se ei auta tilanteessa todellakaan yhtään, enkä tajua ollenkaan miksi teen näin. Se vain jotenkin aina menee siihen. On tietenkin tyyppejä, keille jaksan olla mukava ja iloinen koko ajan, mutta osaa kohtelen kuin vihaisin heitä vaikka oikeasti haluaisin tutustua heihin. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Tajuan kuitenkin, että tälläisen vittuilun on loputtava, jos haluan saada uusia kavereita. Kun juttelin tässä eräälle hyvälle kaverilleni (tytölle, jos sukupuolella on väliä) ja kerroin, etten ole saanut hirveämmin uusia kavereita lukiossa, niin hän alkoi ihmettelemään asiaa hirveästi. Hän totesi, että olisi luullut mun saavan paljon uusia kavereita, koska olen niin mukava ja kiva tyyppi. Tiedän, ettei hän valehtelisi mulle, joten olen kai sitten ainakin joskus ollut mukava ja kiva. En vain saa välitettyä sitä uusille tyypeille ja pelkään koko ajan, että jos saan jonkin uuden tutunkin, niin hän vain hylkäisi mut. Lisäksi suurin osa pojista ei ota muhun kontaktia, syyksi epäilen joko sitä että he pitävät mua syömishäiriöisenä homona tai yleisongelmaisena angstaajana. Kumpikaan vaihtoehto ei ole järin hyväksi tässä asiassa. Mutta nyt mun täytyy mennä tekeen läksyjä, että ehdin tekeen edes jotain kunnolla huomiseksi...