Olen huono. Ilkeä, itsekeskeinen, ylimielinen, tunteeton, muita huomioon ottamattomaton, ylpeä, halveksiva sekä ulkonäköä palvova. Juttelin siis äitini kanssa taas vaihteeksi. Hän on pitkän aikaa ollut jo hieman huolissani minusta (en kuulemma kerro mitään elämästäni hänelle... ihan niinkuin siinä mitään kerrottavaa olisi), ja ajattelee mun olevan koko ajan vihainen/masentunut. Se on totta, ja äitini ajatteli tämän johtuvan siitä etten pidä hänestä tai että en välitä meidän perheestä. Mielestäni se ei pidä paikkaansa, rakastan perhettäni kovasti, välillä on vaan vaikea pitää yllä iloista julkisivua, varsinkin kun koulussa sen ylläpito on niin tärkeää. Äitini (ja isäni) ajattelivat myös ylimielisyyteni (haukun ilmeisesti suurinta osaa ihmisistä koko ajan) johtuvan siitä, että itsetuntoni on huono ja paikkaan vinoutuneella asenteellani puutteita itsessäni. Jos vain olisin pystynyt, olisin myöntänyt tämän todeksi, mutta en voinut. Pelkään tuottavani vanhemmilleni pettymyksen (vaikka olen sen jo varmaankin tuottanut), enkä halua heidän pitävän minua mitenkään ongelmallisena. Jotenkin tuntuu vain kauhealta ajatella, että omat vanhemmatkin ajattelisivat lapsestaan sellaista. No, joka tapauksessa, keskustelu herätti mussa aika syviä tuntemuksia, kuinka äiti voi ajatella ettei hänen oma lapsensa välittäisi hänestä? Olen siis käyttäytynyt aivan järkyttävän huonosti, enkä tajua sille edes syytä. Äiti sanoi, että välillä olisi kiva nähdä sut aamulla iloisena, etkä voisi ajatella aamulla sängyssä, että tästä tulee hyvä päivä? Mieleni teki huutaa ja selittää heille, etten pysty siihen, koska vähäisenkin hyvän tuulen pilaa vilkaisu peiliin, joka kertoo ikävän totuuden joka kerta. En yksinkertaisesti pysty olemaan enää iloinen, olen koko ajan vain liian tietoinen itsestäni, mietin miltä näytän, mietin mitä muut ajattelevat. Tunnen itseni surulliseksi, koska en halunnut kaiken päätyvän näin. Olen säälittävä ihminen, jonka tunnerajoitteet estävät häntä ottamaan kontaktia muihin ihmisiin ja joka ei pysty luomaan kestäviä ystävyyssuhteita. Ja koska olen läski, kukaan ei edes vilkaise mua kahta kertaa, jolloin vaikutus olisi kyettävä tekemään miellyttävällä luonteella, joka multa puuttuu kokonaan. Eli onneksi olkoon vaan ja hyvää loppuelämää. Musta ei ikinä tuu mitään.

Saatiin kokeetkin tänään takaisin. Ihan vitun hienoa, matikasta (jonka luulin menneen hyvin) sain 6-, ja fysiikasta 5. Onpahan porukoilla lisäaihetta ylpeyteen, heidän lapsensa on tunnevammaisuuden ja anoreksian lisäksi vielä älyllisesti jälkeenjäänyt. Äidinkieli oli 9-, äidinkielen kielioppi 9½, englanti 9+ ja historia 8+. Osaan siis vielä ainakin jotain, en ole täysin tyhmä vielä.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! Saa nähdä, toivottaako sitä mulle kukaan...