Niin, tänään oli "epäonnen" päivä, mutta minulla se oli aika positiivinen. Paino oli aamulla 61.3, ja äsken punnittuani 61.2. Ei siis suurempaa muutosta, mutta alaspäin kuitenkin. Tänään söin aika reilusti (2 keksiä, kevytlimsaa, nuudeleita, broileria, salaattia, pikkuriikkisen palan pizzaa) joten oon tulokseen tyytyväinen. Siis kun verrataan syödyn ruoan määrään. Huomenna joudun kuitenkin lähtemään jälleen mökille (sunnuntaina mökillä suuret juhlat, joissa pakko olla paikalla). Toisin sanoen viimesunnuntaisten rippijuhlien toisinto, vain hieman eri porukka. Juhlista tykkään, mutta koska juhliin/bileisiin liitetään AINA mukaan juominen (alkoholissa on hirveesti kaloreita) on välillä vähän ikävää kieltäytyä kaikesta ja olla vesilinjalla.

Hiustenlähtö ei ole hiljentynyt, en ymmärrä mitä helvettiä höpisin eilen. Se on kuitenkin vähentynyt, joten jotain positiivista ainakin. Ja täytyy muistaa, että Prioriniä suositellaan käytettävän 3-6 kuukautta, mä olen käyttänyt vasta 3 viikkoa. Joten, tuloksia ei voikkaan näkyä vielä.

Laihdutukseni "pakottamana" olen alkanut seurailemaan muita ihmisiä. Tiedän, se kuulostaa friikiltä, mutta silti. Välillä en voi uskoa, että laihat ystäväni/tuttavani syövät niin paljon, joskus mietin, miten jotkut hieman tuhdimmat ystäväni selviävät elämästä olematta laihoja. Varsinkin henkinen puoli, kuinka voi tuntea itsensä hyvännäköiseksi ilman, että painoindeksi on alle 19, on hämmästyttävää. Omat ajatukseni ja mielipiteeni ovat vääristyneitä, tiedän sen itsekin, mutta ihmettelen asiaa silti. Joskus, kun kaupungilla näen parin, jossa poika ei ole laiha, mietin, kuinka tyttö jaksaa sellaisen läskin kanssa. Tämä on tietenkin tosi ilkeästi ajateltu, ja tiedän, etten saisi ajatella niin. Eihän kenenkään ihmisen arvo ole kiinni ulkonäössä tai siinä, mitä vaaka näyttää. Ainoa poikkeus tässä on oma itseni. En ole ikinä ollut tyytyväinen itseeni, ja olen äärimmäisen kateellinen ihminen. Kadehdin aina muita, ja en näe itsessäni mitään hyvää. Vaikka toisaalta, olen todella ikävä ihminen. Jopa äitini sanoo minua kylmäksi ja tunteettomaksi sekä itsekkääksi ulkonäönpalvojaksi, joka vain manipuloi ihmisiä saadakseen sen, mitä haluaa. Tuntuu kauhealta, kun jopa oma äiti ajattelee pojastaan noin, niin mitähän muut ihmiset ajattelevat? En halua edes miettiä. Vaikka minussa on myös hyviä ominaisuuksia. Tai ainakin minä ajattelen niin. Voin olla väärässäkin, en tiedä.
Välillä myös mietin, mitä ihmiset hakevat toisissa ihmisissä. Mukavaa luonnetta, luotettavuutta, yhteisiä intressejä, rehellisyyttä, hyvää ulkonäköä, laihuutta? Silloin mieleeni tulee, miksen seurustele vieläkään. Tänäänkin sain viestin kaveriltani (joka oli yksin varmaan 3 vuotta) että hän oli löytänyt ihanan poikaystävän ja makaa juuri hänen sylissään. Aluksi tunsin tietenkin oloni hyväksi ystäväni puolesta, mutta sitten masennus iski. Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa kellekkään? Olenko liian tyhmä, ruma tai lihava kelvatakseni kenellekkään? Miksi kukaan ei halua minua? Olen siis tällä hetkellä aika masentunut. Yllätys, mutta silti. Onneksi pääsee pian Tukholmaan shoppaan, shoppailu on varmaankin terapiaa minulle. On ihana käyttää rahaa ja katsoa suuria numeroita kuiteissa ja laskuissa. Vaikka shoppailuterapia on kallista, se antaa aina hyvän olon.

Löysin netistä jostain (en muista yhtään) runon, jonka opin heti ulkona:

Fat and Skinny had a race
All around the pillow case
Fat fell down, and broke her face,
Skinny said: Ha! I won the race

En tajua miksi, mutta tuo teksti herätti minussa hirveän tarpeen taas laihduttaa (vitut, haluan aina laihduttaa). Mutta nyt meen nukkuun, huomenna on karmea päivä.